Parantumispäivän blogimerkintä

Oon kipeenä TAAS. Kipeily on tyhmää, koska silloin missaa aina jotain kivaa... Pari viikkoa sitten olin kunnon kuumeessa mutta pistin vitosvaihteen päälle heti kun olin tolpillani ja nyt se kai kostautuu, sillä yskin niin että kämppäkaverit on viemässä mua sairaalaan. Tosin te jotka tiedätte mun yskimistaipumukset tiedätte että se on vaan tavallista yskää joka jonkun kivan geenin (äiti tietää, äiti on murtanut kylkiluun tällä) ansiosta on aika rajun kuuloista. Ja tuntuista. Sympatiaa kiitos siis :)

Anyway tänään olen pysynyt kotona ja myös aion pysyä ja parantua pian. Sillä aikaa voin kertoa teille Hollannin maaseudusta johon oon tutustunut jo kahtena viikonloppuna. Liityin taannoin yhden kaverin kanssa student organisationiin (mikä se on suomeksi, opiskelijajärjestö?), joka järjestää illanistujaisia joissa on yleensä joku puhumassa tai porukkaa väittelemässä erilaisista kansanvälisistä yhteiskunta- ja ihmisoikeusasioista. Englanninkielisiä iltoja on vaan pari kertaa kuussa, mutta oon aika innoissani koska tunnelma on rento ja on kivaa, kun on jotain muutakin tekemistä kuin baareissa juokseminen! Suurin osa porukasta on hollantilaisia, mutta järjestö on kansainvälinen ja ulkomaalaisia on ehkä viidesosa.

Viikko sitten oltiin järjestön kanssa jossain keskellä ei-mitään tutustumassa toisiimme. Oli tosi kivaa ja rentoa, tosin hollantilaisista moni oli noin 19, ja hetkittäin tunsin oloni vähän vanhaksi... Mutta paljon tosi mukavaa porukkaa, tänään olisi pienemmällä porukalla joku dinner ennen illan tapahtumaa mutta sattuneesta syystä en ole menossa.

Viime viikonloppuna olin perjantaista sunnuntaihin erasmusretkellä pohjoisessa Ameland-nimisellä saarella. Aurinko paistoi ja oli superkivaa! Siellä oli iso, hienohiekkainen ranta ja vietettiin perjantai-ilta rannalla kokon äärellä. En muista ikinä, edes mökillä, nähneeni niin paljon tähtiä. Siellä me maattiin rivissä rannalla minä, yks toinen suomalainen, espanjalainen ja bulgarialainen ja yks selitti mikä on linnunrata ja galaksi ja mitä me ylipäänsä tiedetään avaruudesta. Oli aika upea tunnelma ja kun nähtiin falling star, en keksinyt mitä enää toivoisin.

Lauantaina oltiin rannalla ja poljettiin 25 kilometrin lenkki jollekin majakalle peltojen keskellä (yhden maatilan aitauksessa oli hevosten tai lehmien sijaan kameleita). Illallisen ja amerikkalaisten juomapelien jälkeen mentiin hillbillyjen kuumimmalle klubille. Vaihteeksi oli tosi kivaa ja loistava tunnelma aamuun saakka. Sunnuntaina ennen kotiinpaluuta torkuttiin rannalla ja syötiin pähkinöitä. Syytän viikonloppua tästä yskästä, tunsin sen olevan tulossa mutta päätin kärsiä myöhemmin. Nyt sit kärsitään.

Henkisestä ja fyysisestä läheisyydestä

Vielä täytyy mainita että asun Big Brother -talossa. Tiedättehän miten siinä sarjassa ne aina loppuvaiheessa päätyy kaikki makoilemaan yhdessä kasassa sohvalle? Luulen että tässä meidän talossa käy joidenkin kanssa niin vielä tän syksyn aikana. 

Nyt kun oon kipeänä, kaikki on tosi sympaattisia. Oon saanut niin paljon halauksia ja silityksiä ja lääkkeitä ja tarjoutumisia lähteä kauppaan mun puolesta että! Yks espanjalainen poika sanoi eilen että tää on ihan kun perhe, jaetaan ruokaa toistemme kanssa ja riidellään tiskivuoroista ja siitä kuka unohti pyykit pesukoneeseen. Totta kai vielä kaikki on aika vieraskoreita, mutta luulen että vaikka kaikkien kanssa ei tekis mitään, kävis juhlimassa tai shoppailemassa tms, niin silti tässä muodostuu joku ihmeellinen side kaikkiin, jopa noihin oudolta haiseviin indonesialaisiin (luulen että niillä on joku mauste ruoassa joka saa ne haisemaan tosi kummalta).

Mulla on myös ollut ongelmia tervehtiä kavereita. Oon tottunut siihen, että jos näen jonkun, josta pidän ja jota en oo nähnyt hetkeen, halaan sitä. Täällä tietysti espanjalaiset ja ranskalaiset menee hämilleen kun mä halaan ja ne meinaa antaa poskipusuja. Testattu, halatessa on liian lähellä vaihtaakseen poskipusun puolta kaks tai kolme kertaa. 

Ihme kyllä, kaikki alkaa sopeutua maahan maan tavalla: Hollannissa on aika lailla sama mentaliteetti kuin Suomessa, eli esittäytyessä kätellään ja hyviä kavereita halataan. Oon näiden sopeutumisesta kyllä onnellinen, toivottavasti kohta ei enää tarvii tota moikkaus - ei kun halaus - ei kun oho poskipusu - ai kaks - ai oho kolme - rumbaa.

Mutta joo. Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä että tää vuosi ei tuu olemaan vaikea. Odotin, että pitäis itsenäistyä ja oppia pärjäämään ihan hirveästi omillaan, mutta luulen, ettei tarviikaan. Haluaisin vieläkin oppia olemaan enemmän yksin ja käymään esimerkiksi yksin kahvilassa opiskelemassa tms. Oon kuitenkin todennut nyt, että ehkä mä ehdin oppia sen myöhemmin. Kahvilassa on nimittäin paljon kivempi opiskella porukalla.

Groningenissa on 1000 suurinpiirtein samanikäistä, jotka kaikki on yksin poissa kotoa, enkä oo koskaan nähnyt näin konkreettisena ihmisten tarvetta luoda yhteisöjä ja kuulua yhteisöön. Ajattelin oivaltavani, että voin olla onnellinen, vaikka mulla ei olis lähellä ketään jolle oon tärkeä. Tähän mennessä oon oivaltanut, että kukaan ei taidakaan haluta olla yksin.